LUOVAT JA KULTTUURISET MENETELMÄT
Essee tutkimuksen pohjalta 25.2.2009
TAIDETTA, TAITEN TEKEMISTÄ JA KASVATUSTA
Kati Rantala (2001) kutsuu modernistiseksi kuvataidekasvatukseksi lapsiin ja nuoriin suuntautuvaa tekemiseen painottuvaa kuvataidekasvatusta ja siihen liittyvää taiteen kokemista, mikä kehittää itseilmaisua ja persoonan kehittymistä. Modernistisessa kuvataidekasvatuksessa tärkeintä ei siis ole lopputulos, vaan enemmänkin nuoren tai lapsen innostaminen taiteeseen ja hänen identiteettinsä vahvistaminen. Opetus ei pyri antamaan tarkkoja malleja vaan välineitä ja vaihtoehtoja kuvataiteen tekemiselle.
Modernistisessa taidekasvatuksessa pyritään ja ohjataan yksilölliseen ilmaisuun. Nuoren tai lapsen tulisi taidekasvatuksen avulla kasvamaan ihmisenä. Vaikka heiltä vaaditaan jonkinlaista muodollista osaamista töidensä suhteen, kaikki on kuitenkin sovellettavissa.
Yksilöllisyyteen painottuva modernistinen kuvataidekasvatus perustuu ajatukseen, että taiteella on oma universaali kieli, jonka avulla jokainen voi ilmaista itseään ja näin ollen kehittää persoonallisuuttaan. Taiteen tekeminen antaa mahdollisuuden tuoda esille jo itsessään olevia elämyksiä,
muistoja ja tunteita. Nuori tai lapsi nähdään subjektina, jolla on tarpeita ilmaista itseään.
Rantala näkee modernistisissa käytännöissä nykypäivän ongelmaksi taiteen monimuotoisuuden ja taiteen ja ei-taiteen rajan hämärtymisen. Luulen, että Rantala tarkoittaa sillä osittain sitä, että taide häviää taidekasvatuksesta kokonaan, jos nuoret tuovat liikaa populaarikulttuurin tuomia elementtejä töihinsä. Postmoderni taidekasvatus ymmärtää taiteen monimuotoisuuden ja antaa kritiikkiä ns. vanhaa taidekäsitystä vastaan.
Jos taiteessa nähdään keskeisenä luova itseilmaisu, oppilasta ohjataan luottamaan omaan, sisäiseen ääneensä ja tekemisen prosessiin. Opettajan tehtävä on vaalia lapsen luontaisia taipumuksia ja kehitysmahdollisuuksia. (Rantala 2001, 15.) Tällä tavoin siis taidekasvatus kohtaa nuoren visuaalisen kulttuurin.
Nuorisokulttuurit viittaavat nuorten tapoihin etsiä sellaista fyysistä, sosiaalista tai kulttuurista tilaa, joka ei ole aikuisten vaan nuorten itsensä määrittelemä. Taidekasvatuksen kohtaaminen nuorisokulttuurien kanssa tarkoittaisikin toiminnan suuntautumista institutionaalisesti määritellystä taiteesta kohti nuorten omia käsityksiä visuaalisesta kulttuurista ja arjen estetisoinnista. (Rantala 2001, 24) Toisin sanoen nuoren tulisi itse saada määritellä sana taide, jolloin hänen koko suhtautuminen taiteeseen kääntyisi parempaan suuntaan.
Median ja populaarikulttuurin vaikutus näkyy nuorten omissa alakulttuureissa, jota nuoret pitävät omana taiteenlajinaan. Perinteinen taide ei korostu nuorten elämässä, kuten se on joskus ollut esillä. Kuvataidekasvatuksen pitäisi nykypäivänä olla enemmän sosiaalipedagogista ja nuorista itse lähtevää toimintaa.
Taiten tekeminen on Rantalan mukaan sääntöjen ja taitojen järjestelmällistä, mutta joustavaa oppimista. Taide on tapa, millä mitä tahansa toimintaa voi suorittaa. Kuvataide on vain yksi osa-alue, joka mahdollistaa taiten tekemisen.
Taiten tekeminen on loistava termi, kunhan muistaa, että sillä ei ole tekemistä pelkän kuvataiteen kanssa. Kuitenkin juuri kuvataidekasvatuksessa sen toimivuus korostuu sääntöjen ja taitojen järjestelmällisenä oppimisena. Nuoren tai lapsen luovuus lisääntyy, kun hän oppii eri tekniikoita ja tapoja.
Tekemiseen perustuvaa kuvataidekasvatusta tuntuu olevan vaikea oikeuttaa muutoin kuin siitä nautinnosta lähtien, jota itse tekeminen ja siihen liittyvien sääntöjen oppiminen ja soveltaminen antavat nuorille oppilaille. Tekemisen mielekkyys saattaisi tosin lisääntyä, jos töiden aiheet voisivat olla lähempänä nuorten sosiaalista ja kulttuurista maailmaa. (Rantanen 2001, 49) Sääntöjen ja oppien soveltaminen mahdollistaa taiten tekemisen kuvataiteessa myös lähtöisin omista kiinnostuksen kohteista.
Nuoret tekevät taiten monia asioita, mikseivät siis myös kuvataidetta. Konkreettisten taitojen kehittäminen ja siihen liittyvien sääntöjen soveltaminen antavat heillä missä tahansa asiassa suurta tyydytystä. Kuvataidekasvatuksessa nuoret saavat tehdä taiten asiantuntevassa ja inspiroivassa ympäristössä ja saavat siihen apua ja ohjeistusta.
Olen saanut kuvataideopetusta ainoastaan koulussa. En ole ollut missään varsinaisessa kuvataideinstituutiossa. Kuvaamataidon tunnit ovat olleet hyvin toimintakeskeisiä ja opetuksellisia. Lopputulos on aina saanut olla omannäköinen.
Alakoulussa harvemmin sai tehdä aivan vapaamuotoisia töitä, joten en osaa sanoa onko se silloin ollut postmodernia taidekasvatusta. Yläkoulussa kuvaamataidon valinnaisilla tunneilla taas taide on ollut hyvin kulttuurisidonnaista ja sen ajan trendien mukaista. Uskoisin sen silloin olevan lähempänä postmodernistista taidekasvatusta.
Taideopetus on ollut kouluissa hyvin monipuolista. Aina on löytynyt joku mielekäs juttu, vaikka en ole liioin kuvaamataidosta koskaan pitänyt. Tärkeää on ollut saada onnistumisen elämyksiä silloin tällöin, mikä on tärkeää kaikenlaisessa kasvatukseen tähtäävässä toiminnassa.
Kuvataideopetus tai taidekasvatus ovat mielestäni käsitteinä väärinymmärrettyjä. Tulisi ehkä enemmänkin puhua luovuusopetuksesta tai kasvatuksellisesta luovasta toiminnasta. Harvojen instituutioiden mielestä kuvataidetunneilla tuskin tehdään taidetta, eikä se ole pyrkimyskään.
Taidetta voi toki opettaa ja etenkin taideteoriaa, mutta silloin taide saisi olla yksinään aivan omana oppiaineena. Pedagoginen lähestymistapa,
jota kouluihin halutaan, haluaa antaa nuorelle mahdollisuuden itse löytää luovuutensa ja tämän kautta vahvistaa hänen persoonallisuuttaan.